Jokainen yö ne saapuivat. Tasan samaan aikaan, myöhästymättä koskaan. Tyttö tiesi niiden tulevan tänäkin yönä. Siksi hän oli herännt jälleen, yhtä peloissaan kun jokaisena yönä. Hän odottikin jo yläkerran suuren ikkunan edessä, ohuiden silkkiverhojen takana hengitystään pidättäen. Hän näki ne jo kaukaa. Valkoiset vaunut, joita veti neljä lumenvalkoista hevosta. Ne saapuivat sateisen harmaan kadun päästä ja pysähtyivät Alicen ovelle. Vaunuista astui ensin ulos kuljettaja. Valkoinen hattu, harmaa smokki ja samaa sävyä olevat housut. Hän avasi vaunujen takaoven. Ulos astui niin ikään valkoisiin pukeutunut mies. Hänellä oli päässään hopeanharmaa hattu, jossa oli lumenvalkoinen sulka. Myös hänen ihonsa hohti valkoisuudellaan. Mutta silmät olivat punaiset. Hän katsoi ensin vasemmalle, sitten oikealle ja lopuksi vilkaisi verta heijastavilla silmillään Aliceen. Sitten hän lähti kävelemään kohti ovea. Alice hätkähti. Mies ei ollut vielä ikinä tullut noin lähelle. Yleensä hänen katsottuaan Alicea simiin, kaikki oli vain hävinnyt. Mies, kuljettaja, vaunut, valkoiset hevoset, aivan kaikki oli vain haihtunut ilmaan. Mutta nyt ei. Pian kuuluikin kolme napkkaa koputusta puiseen oveen. Tyttö jähmettyi paikoilleen. Mitä hän nyt tekisi. Hän puristi silmänsä kiinni ja toivoi miehen lähtevän.
”Aina et voi vain sulkea silmiäsi maailmalta, Alice. Tule mukaamme, viemme sinut pois.”
Aamulla Alice heräsi omasta sängystään. Hetken kuluttua hän järkyttyi muistaessaan illan tapahtumat. ”Mitä oli loppujen lopuksi tapahtunut? Oliko mies tullut sisälle? Mistä hän edes tiesi nimeni? Missä vaiheessa olen joutunut omaan sänkyyni?”, niihin kysymyksiin hän ei saisi ehkä koskaan vastausta. Tyttö nousi istumaan ja venytteli. Sitten hän nousi, ja lähti laittamaan aamupalaa. Jääkaapista maito, kaapista murot, ja kahvi kiehumaan. Noin 5 viimeistä kuukautta hän oli elänyt kahvilla ja muroilla. Päivä nukkuen levottomasti ja yöt valvoessaan peloissaan. Kaataessaan muroja lautaselle, muropaketista leijaili ulos valkoinen sulka, sama joka oli ollut miehen hatussa. Tyttö kavahti kauemmaksi, mutta mitään muuta ei tapahtunut.
Kaksi seuraavaa viikkoa kuluivat suunnilleen samalla kaavalla. Mies puhui vain harvoin sanoin. Yleensä hoputtaen päättämään. Mutta Alice istui hiljaa ikkunalaudalla vastaamatta. Niiden viikkojen aikana miehen sanat saivat hänet ajattelemaan. Mitä tällä paikalla oli enää tytölle antaa? Pelkoa, kipeitä muistoja, ahdistavia tilanteita, yksinäisyyttä. Alice ei ollut ollut yhteydessä ystäviinsä yli vuoteen. Se kaikki alkoi kun äiti sairastui. Isä ei kestänyt sitä ja romahti. Lopulta he molemmat kuolivat. Sitten laskut kasautuivat eikä elämä tuntunut enää elämisen arvoiselta. Oikeastaan ainoa asia mitä hän vielä tunsi, oli kipu. Menisikö se ikinä pois? Pääsisikö hän ikinä pois?
Sinä iltana myrsky oli raivokas. Tuuli vinkui tyhjillää kaduilla ja sade piiskasi ikkunalasia. Alice istui ikkunan reunalla jo ajoissa. Tasan 27 minuuttia aikaisemmin vaunujen saapumista. Alice oli pukeutunut valkoiseen mekkoonsa, hienoimpaan sellaiseen. Vyötärön kohdalla siinä oli hopeinen rusetti ja jalassaan hänellä oli hopeat balleriinat. Vaaleat hiuksensa hän oli kihartanut, ja näytti nyt kuin enkeliltä. Kun vaunut saapuivat, hän nousi ylös tuoliltaan ja käveli hitaasti portaat alas, samalla syntykotinsa hyvästellen. Kun mies koputti, Alice henkäisi syvään ja avasi oven. Kohdatessaan punaisten silmien pistävän katseen, hän ei enää tuntenut pelkoa. Hän nyökkäsi tervehdykseksi, ja mies nyökkäsi myös. Sitten hän käveli hitain askelin kohti vaunua. Kuljettaja kumarsi, ja avasi takaoven. Tyttö astui sisälle ja kävi istumaan valkoisella nahkalla päällystetylle penkille.
Hetken päästä mies nousi takapenkille tytön seuraksi. Kuljettaja nousi vaunuihin ja valkoiset hevoset päästivät ylvään hirnahduksen. Sitten vaunut lähtivät liikkeelle. Viimeisen kerran Alice vilkaisi kotitaloaan. Noin 15 minuuttia matkaa kului hiljaisuudessa, kunnes mies kääntyi Alicea kohti sa sanoi:
”Sinun ei tarvitse pelätä enää, olet nyt turvassa.” Ja jostain tietämättömästä syystä, Alice tunsi syvää luottamusta miestä kohtaan.
”Tiedän”, hän kuiskasi.
Moi! Tänään tällasta mun väsäilemää tarinaa, kommentoikaa ihmees mitä piditte ja jos haluutte näitä lisää!
-Pizza Queen xx
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti